Paljon puhutaan nyt koronasta, ja toki syystäkin. Ihmiset ovat peloissaan ja huolissaan. Taistelemme näkymätöntä uhkaa vastaan. Nyt Uudenmaan rajat suljetaan. Moni on jäänyt lomautetuksi tai työttömäksi. Niin minäkin, siitä tämänkin päiväkirjan nimi. Korona koskettaa meitä kaikkia, tavalla tai toisella. Toisiin korona vaikuttaa rankemmin, toisiin lievemmin.
Miksi en panikoi?
Minä en panikoi. Otan tilanteen erittäin vakavasti ja vältän turhia riskejä. Mutta paniikki ei tässä tilanteessa auta. Hallituksen mollaaminen tai muiden ihmisten kritisoiminen ei auta. Minä luotan Suomen viranomaisiin ja kunnioitan heidän päätöksiään. He tekevät nyt vaikeita päätöksiä, rankkojakin sellaisia. Mutta täytyy muistaa minkä takia päätökset tehdään. Nyt on unohdettava se oman navan tuijottelu, ja ajatella laajemmin. Päätökset tehdään kaikkien meidän suomalaisten takia.
Uhriutuminen tai valittaminen ei myöskään auta. En tietenkään nauti siitä, että minut on lomautettu. On tässä tarpeeksi murhetta muutenkin. Mutta näillä mennään, ja luotan siihen, että asiat järjestyy. Olen kokenut rankkoja asioita elämässäni. Olen myös ollut vakavasti sairas, jopa työkyvyttömyyseläkkeellä. Elän kroonisesti sairaan miehen kanssa. Näistä olen oppinut kiitollisuuden. Näistä olen oppinut olemaan valittamatta turhista asioista. Näistä olen oppinut, että toivoa on aina. Kaikki ei aina järjesty juuri niin kuin haluaisi. Mutta asiat järjestyvät, jollain tapaa.
Näkymätön vihollinen
Jostain syystä mieleeni juolahti se, että asuin Venäjällä (Neuvostoliitto) kun Tsernobylissä räjähti. Sen lisäksi meidän piti mennä vapunviettoon Kieviin, eli ihan lähelle. Ulkomaalaiset saivat tiedon räjähdyksestä ennen venäläisiä, joten me matkustimme heti kotiin, Suomeen. Ei kukaan silloin ymmärtänyt asian vakavuutta, silloinkin taisteltiin näkymätöntä uhkaa vastaan. Kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta ei mennyt.
Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta itseensä ja ajatteluunsa voi vaikuttaa. Minä voin päättää, miten haluan suojella perhettäni nyt. Lapset eivät saa tavata ketään, mies ei liiku missään. Minä teen ostokset aamuisin ja mieluiten vain kerran viikossa. Meillä on paljon miettimistä, mutta en aio rypeä itsesäälissä. En aio surkutella kohtaloani. Se ei vie minua eteenpäin.
Mikä vie eteenpäin?
Olen aktiivinen, pidän yhteyttä ihmisiin. Olen mukana monessa keskustelufoormissa, seuraan medioita, keskustelen twitterissä. Olen luonut uusia kontakteja, ylläpitänyt vanhoja. Huomaan jo nyt, että positiivisia asioita tapahtuu. Innolla odotan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt kuitenkin ykkösprioriteetti on edelleen pysyä terveenä. Kaikki muu tulee, kun sen aika on.
Rakkautta ja iloa viikonloppuunne!