Huh, viime postauksesta on ehtinyt vierähtää jo yli vuosi! Kiva, että päätit kurkistaa tänne taas.
Elämä vie kovaa vauhtia eteenpäin, ja olen priorisoinut muita asioita blogin edelle. Lisäksi olen kokenut jonkinlaisen identiteettikriisin koko blogin suhteen. Perustin saitin ja blogin melkein neljä vuotta sitten. Silloin olin vielä sairaslomalla, ja oli kova tarve ja halu purkaa ajatuksiani ja tunteitani blogin kautta. Halua löytyy vieläkin, mutta elämässä on ollut niin paljon muuta, että päätin ottaa hieman taukoa.
Nyt saitti on rakennettu uudestaan, ilme ja värimaailma on sama, mutta käytettävyys, nopeus ja tekninen toteutus paljon parempi. Kiitos siitä Connylle, joka on auttanut siinä, mihin oma osaaminen ei ihan riitä. Suutarin lapsella on nyt kengät, mutta vielä on paljon tekemistä. Hiljaa hyvää tulee.
Vuosi 2019- mitä tein?
Vuosi meni nopeasti. Teen edelleen digitoimistolla töitä neljä päivää viikossa. Työssäni vastaan verkkosivuprojekteista, SoMe-markkinoinnista ja monesta muusta. Sen lisäksi hoidan jo neljättä vuotta aktiivisesti kokemusasiantuntijan tehtäviä ympäri Suomen. Olen todella iloinen, että pyyntöjä ja tarjouksia tulee tasaiseen tahtiin. Tämä kertoo minulle siitä, että aiheet ovat tärkeitä ja kiinnostavia, ja että olen onnistunut aiemmissa tehtävässäni.
Minä sain myös paikan Kouluttamisen taidot – koulutukseen, joka järjestettiin Helsingissä. Siellä opin paljon, mm NLP:stä, oppimistavoista, koulutustavoista ja paljosta muusta. Näitä oppeja olen myös hyödyntänyt myöhemmin, sekä normityössäni että kokemusasiantuntijatehtävissäni.
Olen käynyt eri seminaareissa, koulutuspäivissä ja kouluissa puhumassa. Olen järjestänyt yläkoululaisille workshoppeja kiusaamistematiikan ympärillä, puhunut mielenterveydestä, haitallisesta häpeästä, toipumisesta, ja monesta muusta aiheesta. Nuorimmat yleisöt ovat olleet 7-vuotiaita, vanhimmat 97-vuotiaita. Mielenterveys, sen menettäminen mutta myös sen hoitaminen koskettaa kaikkia ja kaikenikäisiä. Tiesitkö esimerkiksi, että joka toinen päivä yli 65-vuotias suomalainen tekee itsemurhan?
Omakehu haisee
Näinhän sitä sanotaan. Suomalaisuuteen ei kuulu itsensä kehuminen, koska se voidaan nähdä ylimielisyytenä. Minä uskallan kuitenkin nykyään olla ylpeä itsestäni. Olen ylpeä saavutuksistani, toipumismatkastani, taistelustani, perheestäni, työstäni ja luennoistani. Olen syvästi kiitollinen kaikesta, mikä minulla on. Haluan ihmisille hyvää, ja koen pystyväni antamaan paljon itsestäni. Kun annan itsestäni, saan monin kerroin takaisin. Minä tein vuosia sitten päätöksen, ja siitä pidän kiinni. Jos minä nimelläni ja kasvoillani pystyn tekemään jotain hyvää, olen valmis laittamaan itseni likoon. Sen olen tehhyt, ja se on kannattanut.
Olen tavannut aivan ihania ihmisiä, saanut kohdata ihmisiä hädässä, saanut auttaa nuoria ja vanhoja, saanut lisätä tietoisuutta ja toivottavasti vähentänyt stigmaa. Vuoden mieleenpainuvimpia hetkiä on käydyt keskustelut eri ihmisten kanssa, häpeäseminaari Maarianhaminassa, kiusaamisteemainen seminaari Sipoossa ja suora lähetys Ylellä kiusaamisesta. Löysin itseni myös erään podcastin vieraana, mikä oli minulle täysin vieras ja uusi kokemus.
Olen päättänyt yrittää taas kirjoitella aktiivisemmin. Aika saa näyttää mihin suuntaan kirjoittaminen vie. Jos sinulla on aihe, josta haluaisit lukea lisää, laita ihmeessä kommenttia, niin otan sen huomioon. Muutenkin saa mielellään kommentoida tai esittää kysymyksiä.
Lupaan, että ei tarvitse odottaa vuotta seuraavaan postaukseen! 😉