Itsensä hyväksyminen on paljon tapetilla, ja olenkin miettinyt asiaa paljon. Jokaisessa viikkolehdessä saamme lukea siitä, että meidän pitää hyväksyä ja rakastaa itseämme sellaisena kuin me olemme. Seuraavalla sivulla saamme lukea ”3 vinkkiä miten saat pienemmän pepun kahdessa viikossa”.
En usko, että voimme hyväksyä itsemme kokonaan. Ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä vähemmän haluankaan uskoa siihen. Yritän nyt selventää ajatuksiani:
Hyväksyn periaatteessa ulkonäköni. Tietenkin minullakin on kohtia, joita haluaisin parantaa, mutta yleisesti olen tyytyväinen. Hyväksyn persoonallisuuteni, omasta mielestäni olen ihan hyvä ihminen. Hyväksyn omat vikani ja puutteeni, esim. vähemmän kivat luonteenpiirteeni. Hyväksyn myös sairauteni ja diagnoosini. Hyväksyn sen, että aivoni ovat hieman poikkeavat, ja vaativat huolellisempaa huolenpitoa kuin ennen, voidakseen hyvin. Hyväksyn sen, että minua ei ehkä ikinä luokitella täysin terveeksi (kuka loppujen lopuksi on täysin terve, ja mitä tarkoittaa täysin terve?)
Se, mitä en hyväksy, on pahoinvointi ja ahdistus. En voi hyväksyä sellaista minäkuvaa, joka ei tunnu omalta. En halua hyväksyä, että en pysty tekemään sitä, mitä haluan. En halua hyväksyä sitä, etten jaksa tehdä niin paljon kuin haluaisin. En hyväksy sitä, että perheeni kärsii kun minulla on asiat huonosti.
Se, etten hyväksy pahoinvointia, on oikeastaan syy miksi jaksan ponnistella ja taistella. Taistella paremmasta voinnista, taistella paremmasta arjesta, taistella paremmasta perhe-elämästä.
Toivottavasti ymmärrätte, mitä tässä yritän avata, se ei ole helppo selittää. Hyväksyn siis sairauteni osana minua, mutta hyväksyn sen ainoastaan sen verran, että jaksan taistella sitä vastaan. Jos hyväksyisin sairauteni kokonaan, olisi helpompaa antaa sairaudelle vallan: ”No, mun elämä nyt on tällaista paskaa, ei se paremmaksi muutu”..
Näen itseni kuvitteellisessa nyrkkeilykehässä. Monta kertaa olen maannut siinä lopenuupuneena, sikiöasennossa, verta vuotavana ja keho täynnä mustelmia. Melkein olen heittänyt pyyhkeen kehään. Mutta jostain olen kuin ihmeen kaupalla löytänyt pienen elämän kipinän, huutanut ”Haista paska!”, noussut ylös ja jatkanut taistelua.
Hyväksyn viholliseni, ja kunnioitan sitä suuresti. Mutta ikinä en tule heittämään pyyhettä kehään.