Yleinen väärinkäsitys mielenterveyshäiriöistä on, että niihin voisi jotenkin pystyä itse vaikuttamaan. Kuulemme jo nuoresta pitäen, että vastoinkäymisistä ei pidä välittää, pitää ottaa itseään niskasta kiinni, pitää olla positiivinen, katsoa eteenpäin ja vain jatkaa matkaa.
Kun elämme tämän mukaisesti, voi seuraukset olla vakavat kun sairaus sitten iskee. Sitä yrittää parhaansa mukaan, viimeiseen asti, ottaa itseään niskasta kiinni, yrittää taistella vastaan, yrittää kaikkensa pysyäkseen kiinni ”normaalissa elämässä”. Koska kukaan ei halua olla heikko ja huono.
Tämän takia myös moni mielenterveyshäiriöön sairastuva hakee liian myöhään apua. Liian myöhään tarkoittaa tässä tapauksessa, että sairaus on jo edennyt pidemmälle, ja on ehkä jo vakava, ja sairauskuva voi olla hyvinkin monimuotoinen ja vaikea. Tilanne olisi ehkä voinut olla hieman lievempi, jos sairastunut olisi hakenut apua vähän aikaisemmin. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan (lähde: NSPH, Nationell samverkan för psykisk hälsa), tavallisin syy itsemurhiin on masennus. Minulla ei ole tästä tällä hetkellä suomalaista tilastoa, mutta voisin kuvitella, että tilanne on aika samanlainen Suomessa. Ruotsissa 15 % kaikista masennusdiagnoosin saaneista, tekee itsemurhan (lähde: sama kuin yllä). Karmea luku!
Masennus ja muut psyykkiset sairaudet eivät ole asioita, joita valitaan, tai joita voi valita pois. Psyykkisellä sairaudella ei ole mitään tekemistä persoonallisuuden, luonteen tai tahdonvoiman kanssa. Kukaan ei sairastu sen takia, että ajattelee negatiivisesti. Ei myöskään sen takia, että on laiska, ja ehkä haluaa sairaslomalle. Kukaan ei myöskään tervehdy ”ajattelemalla positiivisesti”, ”vatvomisen lopettamisella”, ”olemalla kiitollinen” tai vain ”katsomalla eteenpäin”. Sairastunut tarvitsee hoitoa.
Tänä päivänä tiedämme, että useimpiin psyykkisiin sairauksiin löytyy hyvää ja tehokasta hoitoa. Jotkut sairaudet ovat kroonisia, eikä niitä voi kokonaan parantaa. Mutta on tavallista, että kroonisestikin sairas voi hyvän ja tehokkaan hoidon myötä saada ”normaalin” ja hyvän elämän. Monet psyykkisesti sairaat ihmiset kuntoutuvat ja paranevat, ja palaavat työelämään (tai mitä ikinä tekivätkään ennen sairastumistaan).
Olemme menossa kohti parempia aikoja, kun puhutaan avoimemmin terveydestä ja sairaudesta, sekä psyykkisestä että somaattisesta. Netissä löytyy keskustelufoorumeja, löytyy blogeja. Toivon, että tämä avoimempi ilmapiiri tekee sen, että henkilö, joka tuntee, että kaikki ei ehkä terveyden kannalta ole kohdillaan, hakisi apua ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä. Että kenenkään ei enää tarvitsisi tuntea häpeää apua hakiessaan.
Kun sairastuu, niskaotteet ja positiivinen ajattelu voivat toimia hetken. mutta lopulta nekin lakkaavat toimimasta. Ja silloin tie takaisin on paljon pidempi.